Tadzhikistan ja Fann-vuoriston seitsemän järveä

Uzbekistanin matkalla oli iloinen ja kiva yllätys, kun sain kuulla että tulemme tekemään päiväretken viereiseen maahan, Tadzhikistaniin. Kävimme Fann-vuoristossa seitsemän järven retkellä ja tällainen päiväretkemme Tadzhikistaniin oli.

Hypätessämme autoon, saimme kuulla että mukaamme liittyisi vielä yksi matkustaja, joten lähtisimme retkelle kolmistaan. Matkalla kolmannen henkilön hotellille aloimme Even kanssa veikkaamaan onko kolmas henkilö mies vai nainen ja mistä maasta hän mahtaa olla kotoisin.

Minulla on usein pelottavan tarkka intuitio ja olen elämässäni veikannut asioita lukuisia kertoja oikein. Saatan esimerkiksi minuutin tarkkuudella ilmoittaa (ilman navigaattorin apua), mihin aikaan olemme perillä, jos lähdemme tuntikausia kestävälle ajomatkalle, tai kauanko kestää jonottaa tiettyyn paikkaan.

Lapset esittävät minulle usein ”arvaa” kysymyksiä ja ovat molemmat jo suuttumisen partaalla kun aina arvaan oikein: ”mistä tiesit!”. Niin, mistäköhän vain tiedän asioita?

Heitin heti ilmoille, että minusta tuntuu että tulija on nainen ja hän saattaisi olla jenkeistä. Leukamme loksahtivat auki, kun auton kyytiin astui nainen, joka kertoi tulevansa Kaliforniasta.

Uzbekistanista Tadzhikistaniin

Samarkandista oli tunnin ajomatka Tadzhikistanin rajalle. Viisumia ei tarvittu, rajan ylittäessä kesti 45 minuuttia välissä olleen 4 passintarkastusta. Rajalla ei saanut kuvata ja kuvaajille tultiin asiasta huomauttamaan vartijoiden toimesta.

Tadzhikistanissa asuu 10 miljoonaa asukasta ja sen korkeimmat vuoret sijaitsevat jopa 7000 metrin korkeudessa ja 90 % maan pinta-alasta on vuoria.

Maassa käy pelkästään käteinen eikä pankkikortit toimi maksuvälineenä. Kuskimme vei meidät heti alkajaisiksi pankkiautomaatille, mistä nostin 100 paikallista rahaa, eli n. 10 dollaria. Maassa on enemmistönä reikävessat.

Vaikka Uzbekistan ja Tadzhikistan ovat rajanaapureita, huomaa maiden eron selvästi. Täällä autokanta on huomattavasti nykyaikaisempi ja monipuolisempi kuin Uzbekistanissa. Uzbekistanissa on korkeat verot ja siksi maassa on sama autokanta. Tadzhikistanissa on heti eri näköistä.

Onneksi meillä oli Tadzhikistanin puolella englantia osaava kuski, sillä Uzbekistanin kuski ei puhunut englantia. Vaihdoimme siis autoa ja kuskia rajalla.

Pysähdyimme paikallisessa basaarissa, missä myytiin vaikka ja mitä. Hedelmiä, tavaroita ja leipää ja kaikkea siltä väliltä.

Kohti Fann-vuoriston seitsemää järveä

Edessä näkyi lumihuippuisia vuoria, kun suuntasimme kohti Fann-vuoristoa ja sen seitsemää järveä. Meillä oli hyvä ja nykyaikainen maastoauto alla, Santa Fe. Pelkästään auto toi paljon turvaa, niin pelottavalla vuoristotiellä.

Järvillä oli erilliset nimet, mutta paikalliset kutsuivat niitä numeroilla, sillä näin ne oli helpompi muistaa ja hahmottaa. Itse en edes vaivaudu kaivamaan järvien oikeita nimiä, vaan saavat luvan elää elämässäni järvinä 1,2,3,4,5,6,7.

Pysähdyimme luonnollisesti jokaisella järvellä, aluksi järvien kauneus ihastutti mutta mitä pidemmälle tietä ajoimme, sitä samanlaisilta alkoi kaikki järvet näyttää.

Tie oli pomppuinen ja kapea, teillä ei ollut kaiteita ja tie oli enimmäkseen yhden auton levyinen. Mikäli auto tuli meitä vastaan, nousi meillä hikikarpalot otsalle, rystyset muuttuivat valkoisiksi ja henki salpautui. Liian jännittävää!

Koska kirjoitan tätä vajaa vuosi matkan jälkeen, voin todeta että emme tippuneet vuoren rinteeltä alas. Kieltämättä ajatus kävi mielessä, mitä jos niin kävisi, tämä olisi viimeinen reissuni. Mitenköhän perheeni saisi minut takaisin kotiin Tadzhikistanista?!?

Olen aina hiukan jännittänyt kapeilla vuoristoteillä ja tämä oli kenties yksi ääripäistä.

Vasta retken loppupuolella uskalsin kysyä oppaaltamme, tapahtuuko täällä paljon onnettomuuksia ja onko täällä joku joskus kuollut. Hän kertoi muutamista tapauksista, missä auto oli suistunut vuorenrinteeltä alas ja matkustajat olivat kuolleet.

Tämä oli aidosti yksi pelottavimmista kokemuksista, mutta pysyin kaikesta huolimatta rauhallisena sillä ajattelin, että meidän paikallinen kuski kulkee tätä reittiä säännöllisesti, hän tietää mitä tekee ja on tähän tottunut. Pitää vain luottaa paikalliseen kuskiin.

Paikallinen kylä & luonnon armoilla

Reitin varrella ei juurikaan mitään palveluita ollut. Meitäkin oli ohjeistettu pakkaamaan mukaan omat eväät, sillä reitin varrella ei olisi ravintoloita, kahviloita tai kauppoja.

Kuskimme jätti meidät pieneen kylään, jonka läpi saimme kulkea jalkain. Paikalliset lapset juoksivat meidän peräämme ja olisivat halunneet meiltä kaiken mahdollisen mikä päältämme irtosi. Mukanani oli jokunen patukka, minkä sain aiemmassa kaupungissa annettua pienelle kerjäävälle lapselle.

Pysähdyimme piknikille erään kylän nurmikolle joen rantaan. Meitä lähestyi lauma lehmiä. Joimme paikallista teetä ja söimme eväitämme.

Retki oli jo kestänyt tunteja, kun tiedustelin kuskiltamme vessaa. Voit mennä tuonne navetan taakse. Selvä. Kuljin hiekkaista kyläntietä pitkin suuren navetan taakse, joka nähtävästi toimi muidenkin turistien vessana. Täällä ei ole siis mitään, ei edes julkista vessaa.

Lopuksi saavuimme viimeiselle järvelle, paikoitellen joutui paikalliset paikkaamaan tietä, jotta auto pääsi kulkemaan jyrkkää soratietä ylös. Viimeinen järvi oli kaunis ja sitä ympäröi suuret nurmikkokentät. Täällä oli vähän ihmisiä ja todella rauhallista.

Lähdimme ajamaan samaa reittiä takaisinpäin.

Lopuksi vielä museoon

Ennen Uzbekistanin rajanylitystä kävimme paikallisesta museossa. Museossa ei saanut kuvata. Museossa oli esillä mm. vanhoja kolikoita, eri kirjaimia, vanhoja ruukkuja, asusteita, vaatteita, koruja ja esineitä. Museossa kerrottiin urheilusta, politiikasta, eläimistä ja historiasta.

Aika kattavasti maan kulttuurista ja historiasta siis. Olimme jo hieman väsähtäneitä pitkästä retkipäivästä. Paluumatkalla meillä kului rajalla vain 10 min. kun olimme jo Uzbekistanin puolella. Oppaamme tiesi toisen luukun, mistä pääsi jonon ohi.

Vasta päivän päätteeksi ja etenkin museokierroksen jälkeen minulle valkeni, kuinka lähellä Kiinaa todellisuudessa olimme. Kiina on Tadzikistanin rajanaapuri idässä. Me olimme toki koko ajan maan länsiosassa. Tuntui joka tapauksessa todella hassulta olla juuri tässä kohtaa maailmankarttaa.

Päiväretki Tadzhikistaniin oli hieno elämys, mitä en ollut koskaan voinut kuvitella ennen matkaa (että tällainen retki olisi vielä edessä). Fann-vuoristot oli hienoa kokea ja retkipäivä oli oikein sopiva tehtäväksi Samarkandista. Kiitos jälleen kerran Evelle, joka järjesti näin kivan päiväretken! 🙂