Erämaan tuntua Levanevalla

Innostuin Levanevalla panorama valokuvauksesta

”Levanevan luonnonsuojelualue kuuluu Natura 2000 -verkostoon ja on Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan suurin soidensuojelualue. Alue muodostuu useista erilaisista keidassuolle tyypillisistä rakenteista, jotka edustavat Rannikko-Suomen kermikeitaiden luontoa parhaimmillaan. Alueen erilaisista suoyhdistelmäalueista johtuen lajisto on kokonaisuudessaan hyvin monipuolinen. Laajuutensa ja sijaintinsa vuoksi alue on säästynyt pellonraivaukselta ja metsäojitukselta. Tämän ansiosta suo on säilynyt lähes koskemattomana tähän päivään asti.” (lähde: luontoon.fi)

Levanevan lähtöpisteet

Rajavuoren erä- ja retkeilykeskuksesta alkaa 50 km mittainen Kurjen kierros vaellusreitti joka jatkaa Peräkylältä Kalajaisjärvelle saakka. Levanevan reitti on osa Kurjen kierrosta. Levanevan luonnonsuojelualueen reitti on 13 km pitkä päästä päähän sisältäen rengasreitin.

Levanevan lähtöpisteet sijaitsevat Maalarinmaalla ja Peräkylässä. Olen kerran käynyt Levanevalla Maalarinmaalta käsin kevättalvella, sinne johti kapea tie enkä siksi ole kuskin roolissa kovin mielelläni sinne palannut, tosin voisi olla erilainen ajaa sulan maan aikaan. Mikäli Maalarinmaalta lähtee patikoimaan, on siellä lintutorni, josta aukeaa kattavat maisemat Levanevan soiden yli, paikka on etenkin kurkien koti. Maalarinmaalla on myös käymälä ja laavu.

Yksi varteenotettava vaihtoehto on patikoida Maalarinmaa-Peräkylä reitin, jolloin meno-paluuksi tulee ilman rengasreittiä 16 km, Maalarinmaalta Särkiselle taas 14 km. Liitän tähän alle kartan, josta hahmottaa reitit parhaiten. Sen sijaan olen enemmän retkeillyt alueen eteläpuolella, missä on mahdollista tehdä rengasreitti joka on varsin sopivan pituinen päiväretkeksi. Siitä kerron enemmän tässä postauksessa.

Vasemmasta ylälaidasta jatkuu reitti Erä- ja retkeilykeskukselle ja Peräkylästä eteenpäin taas Kalaisjärvelle.

Levanevan rengasreitti

Levanevan reitille voi lähteä mm. Peräkylän parkkipaikalta, mistä suoalue alkaa. Suon tuoksu tulee heti vastaan pitkospuilla, joiden huhutaan olevan Suomen pisimmät pitkospuut. Maisema on avara, rauhoittava ja kaunis. Olen varustautunut vaelluskengillä mikäli reitillä on märkää, mutta se osoittautuu turhaksi sillä saan koko matkan kävellä kuivin jaloin pitkospuilla. Pitkospuilla kävelemisessä on sitä jotain.

Matkaa Särkisen taukopaikalle on 2 km Peräkylän parkkipaikalta, reitti kuljetaan vastapäivään. Särkisessä on vanha autiotupa, telttailualue, nuotiopaikka ja käymälä. Alueella on tilaa pitää taukoa vaikka suurempikin seurue, eikä telttapaikoista luulisi olevan täällä pulaa.

”Levanevan laidalla Särkisessä on asunut kaksi perhettä vuoteen 1955 saakka. Perheiden torpat sijaitsivat aivan kulmikkain ja pihapiirissä oli maahan kaivettu korsunavetta ja talli. Talojen paikat ovat säilyneet tähän päivään saakka ja kivijalat näkyvät edelleen hyvin. Torppia ympäröivät niityt tuottivat suuren osan kotieläinten tarvitsemasta heinästä. Näille hoidetuille niityille on sopeutunut myös monimuotoinen eläin- ja kasvilajisto. Niiton päättyessä niityt umpeutuvat ja lajisto vähenee. Osa Särkisen niityistä on kuitenkin säilynyt hyvin. Keskikesällä niitä koristavat hennot niittykasvit, kuten kurjenpolven punasävyiset kukat.” (lähde: luontoon.fi)

Autiotupa on pieni ja soma, tuvassa on kamina, pöytä, penkki ja pieni nukkumaparvi. Paikasta huokuu kieltämättä historian tuntua. Särkisen jälkeen alkaa 0,6 km pituinen metsäreitti, missä kävellään vanhaa metsätietä pitkin eikä tällä kertaa pitkospuilla. Emme käänny takaisin rengasreitille vaan jatkamme n. pari kilometriä eteenpäin Kiimakalliolle.

Välillä kävellään leveämpiä ja kapeampia metsäpolkuja pitkin

Kiimakalliolle jatketaan kapenevaa metsäpolkua pitkin, jonka jälkeen alkaa jälleen pitkospuut ja jälleen kerran päästään metsäpolulle. Metsä on mielestäni tosi kaunis, on mäntymetsää ja jäkälää. Kiimakallio muistuttaa niemenkärkeä suon laidalla ja siellä on lähinnä vain penkki ja epävirallinen nuotiopaikka. Kiimakalliota pidemmälle en ole vielä patikoinut, vaan pitänyt täällä pienen tauon jonka jälkeen olen jatkanut samaa reittiä takaisin.

Kun reitti saapuu takaisin rengasreitille, saa jälleen kävellä pitkospuita pitkin noin puolen kilometrin verran, ennen kuin reitti yhtyy takaisin menoreitille. Kuljetun matkan suo-osuudet ovat vaihtelevia, maasto on toisinaan ruskeaa kasvistoa, toisinaan vaaleaa suota ja toisinaan maasto on melkein aivan kullan väristä. Näillä on varmasti ihan omat suonimet, mutta kun en niitä tunnista – olisi kyllä kiva oppia tunnistamaan. Suon tuoksuun en kyllästy koskaan.

Kokonaisuudessaan rengasreitti ja pistosreitti kiimakalliolle on reilu 8 km pitkä ja siihen meni aika tasan 2 tuntia. Jos aikoo jättää kiimakallion välistä ja tehdä pelkästään rengasreitin, on sen pituus 4,2 km. Viimeksi kävin täällä ystävän kanssa ja olipa vaan ihanaa viettää yhdessä aikaa ihan ajan kanssa kävellen elämästä rupatellen. Levaneva on omasta mielestä tosi kiva ja rauhallinen luontokohde, mihin mielellään palata kun kaipaa maadoittavaa ja hiljaista retkikohdetta.