Kun kaikki meinasi mennä pieleen saapuessa New Yorkiin
Matkustimme keväällä 2014 New Yorkiin, missä majoituimme kummitätini luona. Yhdysvaltoihin matkustaessa tulee tehdä ennakkoon ESTA-ilmoitus ja hyvin moni tietää, että siellä ollaan näiden maahantulo asioiden kanssa hyvin tarkkoja.
Helsinki-Vantaan lähtötiskille saavuttuamme huomasimme, että miehen osalta oli varaus jostain syystä mennyt väärin: etunimi olikin sukunimi ja toisinpäin. Tiesimme, että nimenomaan jenkkilään matkatessa on tärkeää, että kaikki tiedot ovat oikein. Silloin nousi hiki otsalle, tähänkö tämä meidän matka jo päättyy! Asia kuitenkin järjestyi ja saimme jatkaa matkaa. Lentomme lähtö kuitenkin viivästyi ja istuimme lopulta koneessa yli 10 tuntia. Aluksi aika kului hyvin ja pelkäsin siinä viihdejärjestelmän runsaudessa, että aika loppuu jopa koneessa kesken, mutta tuntien kuluttua totesin että onpas vaan pitkä lento.
Laskeuduttuamme viimein JFK kentälle, oli passintarkastuksessa pitkä jono ja vain kaksi luukkua auki, jono eteni todella hitaasti. Kun 40 minuutin jälkeen oli viimein meidän vuoro, otettiin maahantulotarkastuksessa sormenjäljet, valokuvat ja tarkistettiin maahantulolomake, jonka olimme lennolla valmiiksi täyttäneet. Tarkastaja oli hyvin vakava ja itselle tuli olo, että olin suorastaan poliisikuulusteluissa. Tuli ongelmia, sillä olimme täyttäneet maahantulolomakkeen puutteellisesti. Näin tämä episodi suurinpiirtein eteni:
Rajantarkastaja: Missä aiotte yöpyä?
Elina: Kummitätini luona
Rajantarkastaja: Missä hän asuu?
Elina: Manhattanilla
Rajantarkastaja: Tarkka osoite?
Elina: Ei minulla ole tämän tarkempaa osoitetta, hän tulee meitä vastaan
Rajantarkastaja: Tarkka osoite on oltava
Elina: Hmmhh…
(olin kirjoittanut tyyliin vain ”E 46 st” tms).
Rajantarkastaja: Voit soittaa hänelle ja tarkistaa osoitteen
Elina: Mutta täällä ei saa käyttää matkapuhelimia…?
Rajantarkastaja: Voit käyttää lentokentän omaa puhelinta
Elina: Minulla ei ole hänen puhelinnumeroaan ylhäällä
Rajantarkastaja: Saat katsoa sen puhelimestasi
Elina: Puhelimestani on akku loppu
Rajantarkastaja: Voitko ladata sen?
Elina: Puhelinlaturini on ruumassa
Rajantarkastaja: Mikä kummitätisi nimi on?
Elina: Öh? … Olemme kutsuneet häntä koko elämäni ajan vain lempinimellä
Rajantarkastaja: Mikä hänen oikea nimensä on?
Elina: En ole varma osaanko kirjoittaa sen oikein…
Tässä vaiheessa tuntui jo, ettei tulla kyllä ikipäivänä pääsemään millään tavoin rajan yli, oli aika kuumottava tilanne ja tämä kuulosti omiin korviinikin aivan hullulta! Olimme tosiaan kutsuneet kummitätiäni aina lempinimellä ja hänen oikea nimensä on sellainen, että sen pystyi kirjoittamaan monella eri tapaa väärin. Ihme ja kumma, rajantarkasta ei tuntunut epäilevän tarinaani, mikä oli niin outo ja rehellinen kuin voi vaan olla.
Lopulta saimme lainata erään lentokenttätyöntekijän puhelimen laturia, jotta saatiin vähän virtaa omaan puhelimeeni ja yhteystiedot sieltä kaivettua esille. Omalla puhelimella ei saanut kuitenkaan tässäkään vaiheessa soittaa, vaan yritimme soittaa seinäpuhelimesta jota emme kuitenkaan saaneet toimimaan (suuntanro puuttui), lopulta meille heltyi lupa soittaa omasta puhelimesta ja saimme tarkemman osoitetiedon.
Jos oltaisiin yövytty hotellissa, olisi pelkkä hotellin nimi riittänyt. Rajatarkastajille on oleellista se, että maahantulijalla on joku oikea paikka missä viipyä. Me oltiin täytetty se tieto ehkä hieman epämääräisesti, kun olin kirjoittanut vain kadun etukirjaimen ja numeron (luulin, että se riittää).
Kun menimme takaisin jonoon ja viimein pääsimme yrittämään uudestaan, mieheni lähetettiin toiselle tiskille vielä uudestaan tarkistettavaksi. Usko meinasi loppua, mutta rajan yli lopulta päästiin! Ja oltiin muuten pihalla kuin lumiukot kun etsittiin oikeaa bussia, paikalliset neuvoivat kuitenkin ystävällisesti mihin mennä. Koko se ensivaikutelma terminaalista ulospäästyämme oli kuin elokuvista, keltaisia takseja! Bussissa matkalla Manhattanille katsoin vain Manhattanin kaukaisia valoja ja ruskeatiilisiä kerrostaloja, ollaanko oikeasti täällä? Pitkän päivän jälkeen ollaan viimein täällä suuressa maailmassa!
12 kommenttia
Satu
Me meinattiin just jäädä Fidin lentokentällä Uuden-Seelannin koneesta, koska meillä ei ollut vielä viisumia haettu seuraavaan maahan (Australia), eikä paluulippua kotiin. Onneksi oltiin ajoissa liikkeellä, eikä muuta kuin äkkiä virkailijan kanssa viisumihakemuksia vääntämään. Päästiin koneeseen. Vaikka miten ennakoi, aina joku voi mennä pieleen 😀
Jenna / Citylights & sunsets
Meinaa tulla hiki otsalle, kun muistelen meidän viime tammikuun New Yorkin reissun alkutaipaletta.. Lento lähti ensin 2h myöhässä Helsingistä, sitten lopulta laskeuduttuamme Newarkin kentälle, emme päässeet siirtymään terminaaliin. Odotimme koneessa kököttäen toiset ylimääräiset 2h ja viimein päästiin koneesta ulos. Sitten maahantulotarkastusaulassa oli vastassa käsittämätön kaaos ja jouduimme odotella siellä jonottaen NELJÄ TUNTIA (huom. 1,5-vuotiaan lapsen kanssa keskellä yötä)pääsyä rajan yli. Ei naurattanut siinä vaiheessa, mutta onneksi tämän jälkeen kaikki sujui kuin unelma! Saatiin sentään lentojen hinnoista täysi korvaus, mikä vähän lämmitti jälkeenpäin…
Elina
Oho! Onneksi järjestyi ettekä jääny jumiin! Kyllä sitä vaan sattuu ja tapahtuu reissun päällä 😀 Mukavaa reissua teille! 🙂
Elina
Huh! Siinä vasta on ollu kunnon Murphyn laki matkassa mukana, ihan järkyttävää odottelua! 😲
Merja
Huh, olipa seikkailu jo heti alussa! Onneksi näille pystyy jälkikäteen nauramaan, vaikka sillä hetkellä onkin kuumottava tilanne 🙂
Pinkkis
Hui, voi olla että itselläkin ois tuossa tilanteessa tullut jo melkonen tuskanhiki 😀
Oon kuullut tosi monelta että jenkkeihin mennessä kyselevät kauheen tarkasti kaiken jne, mutta omilla sinne suuntautuneilla reissuilla (joita on ollut 4kpl) ei ole kummemmin mitään kyselty. Ainut kerta kun vähäkään enemmän kyseltiin, oli vuosi sitten kun matkustettiin sinne 3kuukaudeksi, tällöin Lontoossa jatkolennolle mennessämme kyseltiin siinä lähtöportilla mutta ei siinäkään erityisen paljoa.
Saas nähdä miten seuraavat reissut, niitä on ens vuodelle jo kaks varattuna… joskushan sen täytyy meidänkin kohdalle osua 😀
Elina
Niinpä! Ne on näitä mille nimenomaan nauretaan jälkeenpäin ja niitä mitkä jää hyvin mieleen! 🙂
Elina
Oi, te ootte kunnolla hurahtanut jenkkeihin! 😊 Sieltä ei kyllä näkeminen lopu kesken! Itselle tuli kans kuume takaisin ku aloin kirjoittamaan näitä Nyciin juttuja. Toivottavasti teiltä ei jatkossakaan kysellä, jännä et se niin vaihtelee (toki siinä jonossa menis aina ikuisuus jos kaikkia tentattais) 😀
Ne Tammelat
Jopas riitti kommervenkkeja! Jenkkeihin mennessä nuo rajamuodollisuudet ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Kun sen tietää, niin niihin osaa valmistautua asianmukaisella huolellisuudella. Jonottelua vähintään on yleensä silti aina luvassa. 🙂
Meillä on sinne suuntaan mennessä ollut myös lisähaasteita. Myöhästyneitä lentoja ja hotellivarauksia on bookattu eteenpäin kun emme ole ilmestyneet ajoissa paikalle.
Jälkeenpäin nämä muuttuvat onneksi usein ihan mukaviksi muistoiksi. 🙂
Periaatteen Nainen
Ei saisi nauraa, mutta tässä oli hyvät ainekset soppaan kasassa. Jenkkeihin matkustaminen ei kyllä ennenkään ollut riemua, mutta nuo ESTAt ja muut on vähentäneet sitä iloa entisestään… Mutta maassahan on tietty paljon upeaa!
Elina
Joo niin onkin! Osattiin odottaa ja pyydettiin kyllä osoitetta, mutta olikin liian suppea 😀 Tämän jälkeen ollaan täytetty joka paikassa paljon tarkemmin 😀
Elina
Joo, oli kyllä sellainen Murphyn laki!:'D Mutta tuli silti jenkkikuume ku alkoi kirjoittaa näitä! Maassa ku ei näkeminen lopu kesken 🙂